keskiviikko, 18. kesäkuu 2008

Täti on hermona.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Tänään istuessani junassa luin ilmaisjakelulehti Metroa ja silmiini pompsahti uutinen, jossa kerrottiin nettikiusaamistapauksesta, jonka takia 13-vuotias tyttö oli tehnyt itsemurhan. Jo sinällään uutinen oli järkyttävä, mutta kummastusta lisäsi tieto siitä, että kiusaajana oli toiminut aikuinen nainen. Taustalla vaikutti kiusatun tytön ja naisen tyttären ystävyys, joka oli päättynyt.

No niin! Mediakasvatusta tarvitaan myös aikuisille tai kasvatusta yleensä!Saakeli!

 

Kirjassa Näkökulmia mediakasvatukseen Tuominen ja Mustonen huomioivat, että netissä on helppo olla ilkeä. Kasvottomuus on aina houkutellut ilkeilyyn, silloin ei joudu ottama vastuuta omista teoistaan ja sehän on kerrassaan virkistävää.

Monelle ei varmaan tule mieleen, kun haukkuu toista selän takana, sanoa keskustelukumppanilleen: ”muista mainita, että se olin minä joka oli tätä mieltä”.  Tai kun on aikansa läähättänyt puhelimeen lopuksi asiallisesti ilmoittaa nimensä ”niin, että Niemisen Pena oli siis nimi. Kiitos hei.” Joo ei.

 

Netissä kasvottomana oleminen on helppoa ja luonnollista, kuten ennenkin niissä medioissa mitä meillä on käytettävissä ollut. Nyt erona on vain se, että törkeyksien lateleminen on naurettavan helppoa koneen äärestä. Vaivaa ei tarvitse nähdä muuten kuin antaa mielikuvituksen lentää. Se mikä mietityttää on Tuomisen ja Mustosen puheenvuorossa (sivu 141) ilmi tuleva ajatus siitä, että nuorten mielestä ”yksittäiset ja kohdentumattomat ilkeät kommentit eivät ole nettikiusaamista, vaan normaalia nettiviestintää.” Mikä nuorten mielestä erottaa nettimaailman ja reaalimaailman jos käyttäytymissäännöt ovat näissä kahdessa näinkin erilaiset. Jos kaduilla kulkisi huutelemassa rivouksia ja haukkumassa sattumanvaraisesti ihmisiä, käytöstä ei pidettäisi normaalina. Tulisi poliisi ja veisi. Netissä tällainen ilkeily ohitetaan olan kohautuksella.

 

Netti on samanlainen maailma kuin reaalimaailmakin. Lapsille ja nuorille on opetettavat säännöt ja hyvä käyttäytyminen myös netissä. Netti ei ole kurittomien lasten tai aikuisten leikkikenttä vaan yhteiskuntamme jatke, jossa kuuluisi toimia sama säännöt kuin kaduilla. Nettietikettiä vaan puskemaan ihmisten päähän!

 

Kasvatusta tapahtuu kotona, koulussa ja nuorisotiloilla, harrastuksissa ja muissa ns. kolmannen tilan yhteisöissä. Nyt on aika mennä myös nettiin kasvattamaan. Nuorisotyö on nettiin jo luikahtanut ja muut varmaan pian perässä. Netti on nuorille ilmeisesti lähes tai jopa yhtä tärkeä kuin reaalimaailma, joten miksemme loisi nettiin ne samat rajat mitä reaalimaailmassa. Tietysti näitä rajoja rikotaan yhtä lailla reaalimaailmassa kuin netissäkin, mutta tärkeintä olisi luoda yhtenäinen linjaus, jota olisi helppo niin nuorten kuin aikuistenkin ymmärtää ja lopulta noudattaa

 

.Turha on pelätä ja vikistä netin vaaroista jos mitään ei tehdä. Se, että suojelee lastaan ja vie koneen pois on mielestäni verrattavissa siihen, että nuorille ei anneta seksivalistusta. Sen sijaan kehotetaan välttämään esiaviollista seksiä. Kun ne ei tiedä ja niitä suojelee siltä, niin eihän ne silloin mitään pahaa tee, eihän?

 

Puna nousee kasvoilleni ja päätän tältä istumalta itsekin tutustua nettietikettiin ja alkaa seuraamaan, että saakeli sitä osataan käyttyä maalla, merellä ja netissä. Ja jakamaan kondomeja.

tiistai, 17. kesäkuu 2008

Medialukutaito ja Pate

Ennen blogiini kirjoittamista luen seuraavaa kirjaa: "Näkökulmia mediakasvatukseen", jonka on toimittanut Kynäslahti, H., Kupiainen, R. & Lehtonen, M., 2007. Ihan vain tiedoksi.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Medialukutaito - tuo mystinen avu, joka on viime aikoina noussut komeasti parrasvaloihin – vaikuttaa edelleen olevan kovin vaikeasti hahmotettava ja ristiriitainen taito. Tämän tiivistää Lipponen hienosti: ”Medialukutaidon käsite on laaja, ja sillä on lukuisia erilaisia, keskenään jännitteisiäkin tulkintoja ja käyttötapoja”. (Kynäslahti, H., Kupiainen, R. & Lehtonen, M., 2007,51). Lipponen kertoo, että yleisin tapa määritellä medialukutaito on tehdä se medialukutaitoisen ihmisen kautta. Ja mitä tämän taidon osaavan ihmisen tulee kyetä tekemään: hankkimaan tietoa, arvioimaan ja analysoimaan sekä ilmaisemaan itseään tuottamalla mediaesityksiä.  (Kynäslahti, H., Kupiainen, R. & Lehtonen, M., 2007,52.) Huh, huh. Ei mikään yksinkertainen asia, vaatimustaso medialukutaidolle on aikamoinen.

Mediaosaamiseen tarvitaan siis ”perinteistä oppimista”, kunnon pänttäämistä, sitä että uutta tietoa varastoidaan päämäärätietoisesti pääsi sisälle. Ja samalla se on median havainnoimista, sen keskellä elämistä ja toimimisen kautta oppimista.

 

Medialukutaito voidaan jakaa kahteen eri osaan oppimistutkimuksen kautta. Medialukutaito voi olla yleistä sekä paikallista ja yhteisöllistä. Yleinen medialukutaito tarkoittaa sisällöistä ja välineistä riippumatonta yksilön asiantuntijuutta ja se hankitaan ensisijaisesti opetuksen tai mediakasvatuksen kautta. Ajatellaan, että ihminen ei voi osallistua medioituneeseen yhteiskuntaan ilman tiettyjä taitoja. Ilman teoriaa ei siis ole medialukutaitoa. (Kynäslahti, H., Kupiainen, R. & Lehtonen, M., 2007,53.)

Paikallinen ja yhteisöllinen medialukutaito taas korostaa yhteisöllisyyttä, tekemisen ja käytännön kautta oppimista. Se korostaa sitä kuinka tärkeää on ymmärtää ihmisten, tilanteiden ja eri medioiden konteksti, jotta kokonaiskuvan näkee. Kun yleinen medialukutaito kantaa teorian lippua korkealla, paikallinen ja yhteisöllinen lukutaito on osoittanut, että tiedot ja taidot voivat olla yhteiseen toimintaan osallistumisen tulos, eikä edellytys.  (Kynäslahti, H., Kupiainen, R. & Lehtonen, M., 2007,54.) Katsos, katsos.

 

 

 Teoriapohjan medialukutaitoon saa yleisestä medialukutaidosta, mutta jos ei vaikuta paikallisessa ja yhteisöllisessä ympäristössä katoaako tieto, jääkö sen kanssa yksin ja pystyykö sitä todella käyttämään? Vaikuttaa siltä, että täysin kumpikaan ei tule toimeen ilman toista, ehkäpä osa kokonaisuudesta jää puuttumaan jos toinen puoli puuttuu? Miten siis hankkia kokonainen medialukutaito?

 

Elämämme on täynnä mediaa, mitä olen aiemminkin blogissani todennut ja mikä nyt ei tule kenellekään yllätyksenä. Olen huomannut sen, että joka kerta kun saan potkun takapuolelleni mediaan liittyvän teorian tai koulutuksen kautta silmäni aukeavat ja näen arkeni aivan eri tavalla. Oppimiseni jälkeen osaan käyttää mediaa työssäni paremmin hyväksi ja haluaisin hankkia lisää tietoa. Hyvä niin. Koen sen riittävän minulle mainiosti ja siltikään en ole varma täytänkö medialukutaitoisen ihmisen kriteerejä.

 

Lipponen vertaa oppimistutkimuksen kentällä yleistä medialukutaitoa akateemiseen lukutaitoon.  Akateemisessa lukutaidossa noviisi tulkitsee sisällön edustavan tosiseikkoja, jotka yritetään muistaa ja oppia. Asiantuntija taas pohtii tekstiä, pääasiallisena tarkoituksena tulkita, mitä tekstin kirjoittaja pyrkii sanomaan, miksi ja miten. (Kynäslahti, H., Kupiainen, R. & Lehtonen, M., 2007,53). Mukava kommentti on myös se, että akateemisen lukutaidon kehittymistä ei tapahdu ennen kuin hyvin myöhäisessä korkeakouluopintojen vaiheessa, jos silloinkaan. Tarkoittaako tämä sitä, etten tajua mistään mitään? En siis täytä niitä kriteerejä?!

 

 Vai riittääkö minulle itselleni medialukutaito, jossa yhdistyy hippu yleistä lukutaitoa ja loput paikallisesta ja yhteisöllisestä lukutaidosta? Ollaanhan tässä pärjätty tähänkin asti,”elän vieläkin”, Mustajärven Patea lainatakseni.

 

Nyt poistun junaan, etten myöhästy....

 

maanantai, 16. kesäkuu 2008

Taide ja media ne yhteen soppii....

Jatkan taiteen pohtimisesta. Taidekäsitys on muuttunut mukavasti vuosien varrella. Se mikä 1800-luvulla oli taidetta, on sitä edelleen, mutta joka vuosikymmen tai vuosikin tuo mukanaan uutta, joka automaattisesti muuttaa käsitystämme taiteesta. Taide saa asemansa kriitikoiden mielipiteiden perusteella ja ehkä joskus kansan syvien rivien mieltymysten avulla.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Taidetta, korkeakulttuuria ylipäätä on aina haluttu takoa rahvaan päähän ja lisätä kulttuuria tavallisten pulliaisten elämään. Kansankulttuuria ei ole koskaan osattu arvostaa suuremmin. Tarinat, laulut, sanalaskut ja uskomukset tuntuvat saavan arvonsa vasta, kun tämä kansan oma kulttuuri on katoamassa. Tästä hyvänä esimerkkinä murrebuumi, joka näkyi sarjakuvina, runoina ja muuna kirjallisuutena joka yleensä oli totuttu lukemaan yleiskielenä. Kun pelko murteiden katoamisesta nousi, murre nostettiin tärkeäksi osaksi kulttuuria.

 

Jos puolestaan kansankulttuuri tai kansan helposti omaksuttava kulttuuri tulee ”toisesta maailmasta” sitä ei vain väheksytä vaan se koetaan myös uhkaksi.  Tämä näkyy myös mediakasvatuksen historiassa.

 

Elokuva koettiin kokonaisuutena uhkana ja roskana, kunnes ranskalainen lajityyppi- ja tekijäkritiikki niin sanottu Auteur-teoria nosti päätään. Auteur-teoria nostaa elokuvien ohjaajan, taiteilijan rooliin. Aureur-teoriasta juontaa juurensa esteettinen mediakasvatus. 1954-luvulla Helge Miettunen kehottaa valitsemaan viisaasti ”tarjolla olevista tuotteista” ja korostaa sitä, että ”esteettiseen arvoon perustuvat” elokuvat ja radiokuunnelmat ovat hyvää kulttuuria. Miettusen mielestä on tärkeää, että yleisö erottaa taiteen ajanvietteestä. Huono viihde ja propaganda vastaan hyvä kuva- ja äänitaide. (Kupiainen, Sintonen, Suorama, 2007,6).

 

 Eli kun elokuva on saanut arvostettavan aseman taiteena, voidaan alkaa ruotimaan sitä miten tämän taiteenmuodon sisällöt eroavat toisistaan. Ennen elokuvan ”taiteellistumista” koko ala oli vain roskaa. Uutena mediana elokuva oli vielä kaikenlisäksi uhkaava, massojen mieliä manipuloiva hyökyaalto. Se edusti juuri tätä "toista maailmaa", joka on tuntematon ja siis pelottava.  Kun elokuva sai asemansa taiteen kentällä, huokaistiin helpotuksesta ja tutustuttiin tarkemmin löytyisikö elokuvastakin jotain mitä pitää korkeakulttuurina.

 

Takaisin taiteeseen. 1960- luku oli kulttuuristen irtiottojen aikaa. Kaikkialla räiskyi ja erityisesti taiteilijat sekoittivat suomalaisten ja suomalaisuuden pakkaa. Taiteen kautta muutos liikkui eteenpäin ja alkoi näkyä kasvatuksessa. Taidekasvattajien parissa innostuttiin maailmalla leviävistä ”vapauden pedagogiikoista”. Taidekasvatuksessa nostettiin esille enemmän yhteiskunnallisia ongelmia, tasa-arvon asemaa, sotaa, rauhaa ja muuta suuria kysymyksiä. (Kupiainen, Sintonen, Suorama  2007,8). Asioita, joita näkyi myös laajasti mediassa.

 

Mielestäni taide ja media kulkevat yhteistä reittiä. Kun katsoin historiaa, oletin ensin automaattisesti, että taide kirmasi edellä ja loi uusia merkityksiä yhteiskuntaan ja media viestitti niistä kansalle tai kopioi taiteesta sen helposti ymmärrettävän osan. Toisaalta ilman median levittämää tietoa maailman tapahtumat ja sen hetkinen ilmapiiri eivät saisi niin helposti näkyvyyttä ja taide syntyy yhteiskunnan tilasta ja muutoksista tai niiden tarpeista.

 

Taide muuttuu ja laajenee median puolelle. Sähköisten viestimien käyttäminen ja median luovan maailman murtaminen kuuluu nykytaiteeseen olennaisesti. Taide imee mediasta ja media puolestaan taiteesta. Tuntuu, että nämä kaksi elävät symbioosissa.

 

Kansankulttuuria nykyään lienee blogit, youtuben videot, myspace, facebook ja niin edelleen. Ja eihän tätä kansan parissa syntynyttä kulttuuria nykyäänkään kovin korkealle arvosteta. Internet on nyt se suuri uhka joka muinoin oli elokuvateollisuus. Jälleen pelätään sitä, että hallitsematon massa, oman aikamme "toinen maailma" aivopesee lapset ja nuoret. Entäs sitten, kun internet koetaan turvalliseksi? On hauska leikitellä ajatuksella siitä muuttuuko youtuben videot kansallisiksi aarteiksi 40 vuoden kuluttua. Ehkä se mikä nyt on vaarallista tai roskaa, muuttuu ajan kuluessa taiteeksi.

 

 

 

keskiviikko, 11. kesäkuu 2008

Kuvia reitiltä

1621056.jpg
Töhryä vai viestintää?

Koska "ei haittaa", palauttelen tynkäblogiini muistoja kadonneesta kirjoituksesta.

Reitiltäni rautatieasemalta kotiin löytyi mahdottoman paljon mediaa. Ensin huomasin "valtamedian" mainokset, joita näkyi seinillä, katoilla, maassa ja ilmassa.

Hiljalleen aloin huomata myös pienempiä, huomaamattomampia symboleja ja merkkejä. Erilaista mediaa...Osa vaikutti töhryltä. Liikennemerkkien sotkeminen ei liene mediaa, jonkinlaista viestintää kylläkin. Töhryt osoittavat asenteen yhteiskuntaa vastaan, joten jotain tämäkin viestijä on kanssaihmisilleen onnistunut välittämään.


1621058.jpg
Media mediassa.

Pikkusiskodisko puolestaan käyttää hienosti jo luotua mediatilaa hyväkseen. Ilmaisjakelulehtien ja mainosten piste, pääsee mainostamaan muutakin kuin mitä alkuperäisesti suunniteltiin. Nokkelaa. Minua hymyilytti.


1621062.jpg
Töhryä, mediaa vai taidetta?

Tämä teos on mielestäni hieno. Se eroaa kaupunkikuvassa näkyvistä tarroista siinä, että mielestäni en ole törmännyt muihin vastaaviin muualla. Muut tarrat, joita liitetään kaupunkiin; seiniin, liikennemerkkeihin, roskiksiin jne. ovat myös hienoja, mutta ne hyppäävät esille kiinnityspaikastaan ja tuntuvat ikään kuin merkkaavan tekijänsä reviiriä. Tämä tekee yhteistyötä ympäristönsä kanssa.

Oli hauskaa löytää kotikaupungistaan jotain uutta ja pientä, joka melkein pitää etsiä...suosittelen pientä etsintäretkeä kaikille.

perjantai, 6. kesäkuu 2008

Tuttu reitti muuttui. Ja kirjoitus katosi.

No niin lisää tutustumista bloggaamisen ihmeelliseen maailmaan. Onnistuin kadottamaan kirjoitukseni. Ei haittaa yhtään!

Tietenkään tekstiä ei ole missään tallennettuna. Ei haittaa!

Yritän tänään itku simmussa kirjoittaa sen mitä tästä muistan. Eipa juur haittaa.