Jatkan taiteen pohtimisesta. Taidekäsitys on muuttunut mukavasti vuosien varrella. Se mikä 1800-luvulla oli taidetta, on sitä edelleen, mutta joka vuosikymmen tai vuosikin tuo mukanaan uutta, joka automaattisesti muuttaa käsitystämme taiteesta. Taide saa asemansa kriitikoiden mielipiteiden perusteella ja ehkä joskus kansan syvien rivien mieltymysten avulla.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Taidetta, korkeakulttuuria ylipäätä on aina haluttu takoa rahvaan päähän ja lisätä kulttuuria tavallisten pulliaisten elämään. Kansankulttuuria ei ole koskaan osattu arvostaa suuremmin. Tarinat, laulut, sanalaskut ja uskomukset tuntuvat saavan arvonsa vasta, kun tämä kansan oma kulttuuri on katoamassa. Tästä hyvänä esimerkkinä murrebuumi, joka näkyi sarjakuvina, runoina ja muuna kirjallisuutena joka yleensä oli totuttu lukemaan yleiskielenä. Kun pelko murteiden katoamisesta nousi, murre nostettiin tärkeäksi osaksi kulttuuria.

 

Jos puolestaan kansankulttuuri tai kansan helposti omaksuttava kulttuuri tulee ”toisesta maailmasta” sitä ei vain väheksytä vaan se koetaan myös uhkaksi.  Tämä näkyy myös mediakasvatuksen historiassa.

 

Elokuva koettiin kokonaisuutena uhkana ja roskana, kunnes ranskalainen lajityyppi- ja tekijäkritiikki niin sanottu Auteur-teoria nosti päätään. Auteur-teoria nostaa elokuvien ohjaajan, taiteilijan rooliin. Aureur-teoriasta juontaa juurensa esteettinen mediakasvatus. 1954-luvulla Helge Miettunen kehottaa valitsemaan viisaasti ”tarjolla olevista tuotteista” ja korostaa sitä, että ”esteettiseen arvoon perustuvat” elokuvat ja radiokuunnelmat ovat hyvää kulttuuria. Miettusen mielestä on tärkeää, että yleisö erottaa taiteen ajanvietteestä. Huono viihde ja propaganda vastaan hyvä kuva- ja äänitaide. (Kupiainen, Sintonen, Suorama, 2007,6).

 

 Eli kun elokuva on saanut arvostettavan aseman taiteena, voidaan alkaa ruotimaan sitä miten tämän taiteenmuodon sisällöt eroavat toisistaan. Ennen elokuvan ”taiteellistumista” koko ala oli vain roskaa. Uutena mediana elokuva oli vielä kaikenlisäksi uhkaava, massojen mieliä manipuloiva hyökyaalto. Se edusti juuri tätä "toista maailmaa", joka on tuntematon ja siis pelottava.  Kun elokuva sai asemansa taiteen kentällä, huokaistiin helpotuksesta ja tutustuttiin tarkemmin löytyisikö elokuvastakin jotain mitä pitää korkeakulttuurina.

 

Takaisin taiteeseen. 1960- luku oli kulttuuristen irtiottojen aikaa. Kaikkialla räiskyi ja erityisesti taiteilijat sekoittivat suomalaisten ja suomalaisuuden pakkaa. Taiteen kautta muutos liikkui eteenpäin ja alkoi näkyä kasvatuksessa. Taidekasvattajien parissa innostuttiin maailmalla leviävistä ”vapauden pedagogiikoista”. Taidekasvatuksessa nostettiin esille enemmän yhteiskunnallisia ongelmia, tasa-arvon asemaa, sotaa, rauhaa ja muuta suuria kysymyksiä. (Kupiainen, Sintonen, Suorama  2007,8). Asioita, joita näkyi myös laajasti mediassa.

 

Mielestäni taide ja media kulkevat yhteistä reittiä. Kun katsoin historiaa, oletin ensin automaattisesti, että taide kirmasi edellä ja loi uusia merkityksiä yhteiskuntaan ja media viestitti niistä kansalle tai kopioi taiteesta sen helposti ymmärrettävän osan. Toisaalta ilman median levittämää tietoa maailman tapahtumat ja sen hetkinen ilmapiiri eivät saisi niin helposti näkyvyyttä ja taide syntyy yhteiskunnan tilasta ja muutoksista tai niiden tarpeista.

 

Taide muuttuu ja laajenee median puolelle. Sähköisten viestimien käyttäminen ja median luovan maailman murtaminen kuuluu nykytaiteeseen olennaisesti. Taide imee mediasta ja media puolestaan taiteesta. Tuntuu, että nämä kaksi elävät symbioosissa.

 

Kansankulttuuria nykyään lienee blogit, youtuben videot, myspace, facebook ja niin edelleen. Ja eihän tätä kansan parissa syntynyttä kulttuuria nykyäänkään kovin korkealle arvosteta. Internet on nyt se suuri uhka joka muinoin oli elokuvateollisuus. Jälleen pelätään sitä, että hallitsematon massa, oman aikamme "toinen maailma" aivopesee lapset ja nuoret. Entäs sitten, kun internet koetaan turvalliseksi? On hauska leikitellä ajatuksella siitä muuttuuko youtuben videot kansallisiksi aarteiksi 40 vuoden kuluttua. Ehkä se mikä nyt on vaarallista tai roskaa, muuttuu ajan kuluessa taiteeksi.